Olin valmistellut puoli vuotta lapsen ja isän tapaamista. Isä pohti, kertoako lapselle vankilassa olostaan, asia tuntui haasteelliselta.
Isä suoritti rangaistusta laitoksessa, josta ei niin vain lomille päästä. Tein yhteistyötä vankilan kanssa ja isä sai kuin saikin poistumisluvan vartijoiden saattamana.
Isä ja tytär eivät olleet tavanneet kahteen vuoteen. Ikävä molemmilla oli kova.
Tyttärelle ei ollut haluttu kertoa totuutta isän poissaolosta, koska pelättiin koulukiusaamista ja ehkäpä isä pelkäsi sitäkin, että tykkäisikö tytär hänestä enää totuuden kuultuaan.
Rispektiä, kunnioitusta ja arvostusta, kaipaa jokainen ihminen; tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi, hyväksytyksi.
"Kohtaa minut ihmisenä, kaltaisenasi, erilaisena, kuitenkin samanveroisena. Omanlaisenani yksilönä, osana yhteisöä."
Tämä toive pätee kaikkiin ihmissuhteisiin, kaikkiin kohtaamisiin elämänkulun varrella. Toive on ensiarvoinen, kun mietitään vankeusrangaistustaan suorittavia ihmisiä.
Valta on viranomaisilla, vangilla ei liiemmin valtaa ole, varsinkaan suljetuissa laitoksissa.