Harri Eerikäinen

Olen Harri Eerikäinen, viisikymppinen stadilainen kundi.

Näissä sosiaali- ja vertaistukipuolen kuvioissa olen jonkinlainen hybridi. Verokirjatöitä olen tehnyt kuusitoistavuotiaasta tähän päivään asti ilman muuta keskeytystä kuin intti, opiskelu ja lusiminen, sieltäkin pääsin reilun vuoden jälkeen käymään siviilitöissä loppukakun. Ne duunit ovat viimeiset 25 vuotta olleet sosiaalialalla, nuorena jotain kauppa-, teurastamo-, lihanleikkuu- ym. hommia. Viimeiset reilut viisi vuotta olen työskennellyt Kriminaalihuollon tukisäätiöllä, tällä hetkellä olen Vertaistuki Rediksen vastaava ohjaaja. Koulutukseltani olen diakoni.

Se vertaispuoli sitten – no, sanotaan näin että ensimmäisen ja viimeisen sammumisen väliin mahtui 43 vuotta ja niihin vuosiin monenlaista säätöä, Juhannuksena 2016 tuli täyteen neljä vuotta raittiutta. Ajatus-, tunne- ja kokemusmaailmassani on kovin paljon samaa kuin kundeilla ja gimmoilla, joiden kanssa olen nykyisessä työssäni saanut kokemuksia jakaa, vaikka monen hyvän sattuman tai varjeluksen johdosta olenkin välttynyt vankilakierteeltä.

Tänään olen oikeassa paikassa. Elämä on hyvä.

Keväisiä keloja Rediksestä

Tiistaina 28. helmikuuta 2017 | Harri Eerikäinen

Tänä keväänä tulen olleeksi Kritsissä ja Rediksessä töissä kuusi vuotta. Nämä ovat olleet itselleni merkittäviä vuosia, ja varmaan paljosta yhdessä koetusta on tarttunut minun lisäkseni jotain myönteistä myös lukuisiin Rediksessä lyhyemmän tai pitemmän ajan viivähtäneisiin.

Itselleni se on tuonut kohta viisi vuotta kestäneen raittiuden ja sitoutumisen elämänmittaiseen kasvuseikkailuun. Vähitellen nämä yhteiset kokemukset ja niiden jakaminen ovat alkaneet synnyttää Rediksessä omanlaistaan toimintakulttuuria ja vuorovaikutusta niin säätiön sisällä, kuin suhteessa yhteistyökumppaneihinkin.

Kun saa kohdata paljon hyvää, herää nälkä saada yhä enemmän lisää, mennä elämässä eteenpäin, ottaa kiinni ja korvata nuo "tuhlatut vuodet", minun tapauksessani vuosikymmenet. Mitä se eteenpäin meneminen sitten kunkin kohdalla tarkoittaa, tai ennen kaikkea, mitä se tarkoittaisi minun kohdallani juuri nyt?

Yksi kommentti Lue koko kirjoitus

Joulublogi: Me riitämme

Keskiviikkona 14. joulukuuta 2016 | Harri Eerikäinen

Joulu mielletään perhejuhlaksi, ja siksi se on usein meille päihde- ja rikostaustaisille, varsinkin uuden elämämme alkutaipaleilla, enemmän tai vähemmän ahdistuksen tai yksinäisyyden juhla.

Päihderiippuvuutena, monenlaisina toimimattomina vuorovaikutussuhteina ja niiden yhtä epäonnistuneina kompensaatioyrityksinä oireileva ilmiö on mielestäni pohjimmiltaan sukupolvelta toiselle eri muodoissaan siirtyvä perhesairaus.

Päihteet, väkivalta, seksi, ideologiat, uskonto, työ, suorittaminen, uhkapelit - hyviä renkejä, mutta hiton huonoja isäntiä, kuten sananlaskussa mainittu tuli, jonka käyttö joillekin meistä toki myös muodostuu tuon yhteisen perusvammamme ilmiasuksi.

Käyttämiemme toimimattomien keinojen ja esittämiemme roolien takana on hyvin usein varhaisia kasvuympäristöjä ja vuorovaikutussuhteita, joissa opimme meitä nyt aikuisina ohjaavat peruskäskyt: "Älä puhu, älä tunne, älä luota".

Yksi kommentti Lue koko kirjoitus

Päihdeongelmaisesta addiktin läheiseksi

Torstaina 22. syyskuuta 2016 | Harri Eerikäinen

51 kuukautta raittiutta, eli 4 vuotta ja kolme kuukautta. Oivalsin tänä aamuna jotain vertaistyöstä omalla kohdallani.

Kun ryyppäsin ja riitelin itseni pihalle yli kahdenkymmenen vuoden työsuhteesta sosiaalivirastolta, pääsin työelämään ylipäätään millään tavalla enää mukaan vain ja ainoastaan sen takia, että minulla nimenomaan oli päihde- ja vankilatausta. En siis niistä huolimatta, vaan niiden vuoksi.

Sitä sanotaan vertaistyöksi, ja kiitollisena otin tarjouksen vastaan ryhtyen todellakin tekemään tarjottua tehtävää erilaisella työotteella kuin aikaisemmin. Olin aiemminkin (omasta mielestäni) ollut "reilu pomo", eli rennoissa väleissä silloisiin alaisiin ja kävijöihin oleva työnjohtaja, työhönottaja ja työpäällikkö, jonka ovi oli aina auki.

Todellisuudessa taisin olla vain yhä syvemmin alkoholisoituva ja hyväksyntää hakeva päihdeongelmainen esimies, joka oli alun perinkin hakeutunut sosiaalialalle lähinnä todistaakseen itselleen, että oma elämä on hanskassa.

Olisi ollut ihme, jos en olisi samaistunut Rediksen kävijöihin, olinhan jo ensimmäisellä ja ainoalla kakullani Vantaan vankilassa 2004 löytänyt paljon yhteistä kokemusta toisten päihdeongelmaisten väkivaltarikollisten kanssa. Kävi sitten niin, että raitistuin itse 2012 kesällä. Jatkoin vertaistyötä, ja olin palaa loppuun vuosi sitten. Kysyin pomoilta, haluavatko nämä katsoa mitä prosessissa seuraa tämän vertaistyön skenessä varsin tavallisen vaiheen jälkeen, vai vaihdetaanko touhuun vain uudet patterit, eli toiset tekijät tyhjiin käytettyjen tilalle. Aika tavallista kun on sekin.

Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Raittiuden hedelmiä

Keskiviikkona 20. tammikuuta 2016 | Harri Eerikäinen

Lapsena ja nuorena en tuntenut oikein todella kuuluvani mihinkään, vaikka kavereita olikin sen verran kuin halusin, eli muutama.

Viihdyin pikkuvanhana lapsena aikuisten parissa, ja nuorena alkoholia runsaasti käyttävien kavereitteni lisäksi vanhempien alkoholistien seurassa.

Tähän jälkimmäiseen oli varmaan syynä sekä se, että heidän joukossaan koin samaistumista enemmän kuin tunne-elämältään itseäni terveempien nuorten bileissä, ja tietenkin myös se, että tuon jo itseäni pitemmälle ehtineen silminnähtävän hädän, rappion ja syrjäytyneisyyden keskellä omat ongelmani eivät tuntuneet niin suurilta.

Mikäs tässä on ollessa, koti ja kaikki, eikä lehteä lukiessa edes huulet liiku. Tukka hyvin, kaikki hyvin, fiksulla miehellä.

Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Puhuminen ja jaksaminen matalan kynnyksen vertaistyössä

Tiistaina 27. lokakuuta 2015 | Harri Eerikäinen

Olen kirjoittanut ja puhunut paljon, varmaan monien mielestä väsyksiin saakka siitä, miten omalla persoonalla tehtävä vertaistyö kuormittaessaan tekijäänsä voi johtaa erilaisiin seurauksiin; väsymiseen, kyynistymiseen, roolien ottamiseen. Olen pitänyt aihetta esillä ensinnäkin siksi, että se on mielestäni keskeinen kysymys tämän erittäin vaikuttavan työmuodon kehittämisessä, ja toiseksi tietenkin myös siksi, että nuo lieveilmiöt koskettavat itseäni mitä suurimmassa määrin rikos- ja päihdetaustaisten matalan kynnyksen vertaistukipisteen omataustaisena vastaavana ohjaajana.

Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Mitä vertaisuus tarkoittaa minulle tänään?

Keskiviikkona 10. kesäkuuta 2015 | Harri Eerikäinen

Olin nelikymppinen joutuessani linnaan ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa keväällä 2004, siis yksitoista vuotta sitten. Tuomiota tuli väkivaltarikoksista neljä vuotta, joista siis ensikertaiselle tuli kiinnioloaikaa kaksi vuotta.

Olin mielestäni viettänyt melko normaalia elämää, ainakin faijan juoppouteen, perheväkivaltaan ja henkirikostuomioon verrattuna. Faija kuoli, kun olin parivuotias, mutsi ja systeri noita tarinoita sitten kertoivat ja pitivät mulle tuoreina.

Kai mutsi pelkäsi, että taipumus turhan reippaaseen huikanottoon kulkee suvussa, kun broidipuolikin oli doku, ja mutsi yritti opettaa mulle kohtuukäyttöä - ehkä turhan snadista alkaen.

6 kommenttia Lue koko kirjoitus

Addiktin muotokuva

Tiistaina 30. joulukuuta 2014 | Harri Eerikäinen

Romaanissaan Dorian Greyn muotokuva Oscar Wilde kertoo alkujaan kauniista ja puhdasmielisestä Dorian Greystä, ja hänestä maalatusta muotokuvasta. Dorian suree kauneuden katoavaisuutta, ja toivoo, että hän itse pysyisi nuorena ja raikkaana, ja muotokuva vanhenisi.

Dorianin toiveen toteutumisesta alkaa hänen tuhonsa. Itsekäs elostelija lordi Henry opastaa Dorianin moraalittomien nautintojen maailmaan. Hän alkaa vierailla oopiumiluolissa ja prostituoitujen luona. Hänestä tulee tunteeton ja kyyninen, hän aiheuttaa kylmyydellään rakastettunsa Sibylin itsemurhan ja lopulta murhaa Basil Hallwardin, muotokuvansa tekijän ja omatuntonsa.

Paheellinen elämä ei kuitenkaan kuluta häntä lainkaan. Hän pysyy jatkuvasti nuorena ja kauniina, mutta hänen muotokuvansa muuttuu vähitellen rumuuden ja inhon perikuvaksi.

Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Nyrkkisankarin vierailu

Maanantaina 29. syyskuuta 2014 | Harri Eerikäinen

Tänä syksynä ilmestyi filosofian lisensiaatti Paula Salomaan kirja "Nyrkkisankarin tunnekoulu - vapaaksi mielen vallasta", jossa hän analysoi thainyrkkeilijä Jarkko Steniuksen rajua elämäntarinaa.

Mukaansatempaava ja helppolukuinen kirja tuntui soveltuvan myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole mitään varsinaisia painetun sanan suurkuluttajia.

Jarkon tarina on mielenkiintoinen, mutta jaksaisiko keskellä oman elämänsä keitosta omien tunnelukkojensa ja riippuvuuksiensa vankina räpistelevä kundi tai kimma lukea asiantuntijan pitkähköjä pohdintoja, jotka kirjassa aina seuraavat Jarkon elämästä kerrottua lyhyttä pätkää? Halun muutokseen täytyy kuitenkin viime kädessä lähteä sisältä päin, ihmisestä itsestään. Vasta sen jälkeen voi toisten kokemuksista saada hyötyä etsiessään omaa tietään.

Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Lapsuuden loppu

Maanantaina 23. kesäkuuta 2014 | Harri Eerikäinen

Istun kesäisenä päivänä Ruttopuistossa lueskellen vanhojen hautakivien tekstejä. Tuohon on 1800 haudattu 1759 syntynyt vankilasaarnaajan poika, kuollut siis 41-vuotiaana. Linnoituslaitoksen volontääri 17-vuotiaana, kersantti 19-vuotiaana, vallimestari 25, adjutantti ja luutnantti 30 ja kapteeni 37 vuoden iässä.

Viereistä Bulevardia etenee potkulaudallaan parrakas, polvihousuinen, arviolta 35-vuotias mies reippain ottein. Eliniänodote noista hautakivien muistamista ajoista on yli kaksinkertaistunut, elämä tullut turvallisemmaksi.

Yksi kommentti Lue koko kirjoitus