Päihdeongelmaisesta addiktin läheiseksi

22.9.2016 15.44 | Harri Eerikäinen

51 kuukautta raittiutta, eli 4 vuotta ja kolme kuukautta. Oivalsin tänä aamuna jotain vertaistyöstä omalla kohdallani.

Kun ryyppäsin ja riitelin itseni pihalle yli kahdenkymmenen vuoden työsuhteesta sosiaalivirastolta, pääsin työelämään ylipäätään millään tavalla enää mukaan vain ja ainoastaan sen takia, että minulla nimenomaan oli päihde- ja vankilatausta. En siis niistä huolimatta, vaan niiden vuoksi.

Sitä sanotaan vertaistyöksi, ja kiitollisena otin tarjouksen vastaan ryhtyen todellakin tekemään tarjottua tehtävää erilaisella työotteella kuin aikaisemmin. Olin aiemminkin (omasta mielestäni) ollut "reilu pomo", eli rennoissa väleissä silloisiin alaisiin ja kävijöihin oleva työnjohtaja, työhönottaja ja työpäällikkö, jonka ovi oli aina auki.

Todellisuudessa taisin olla vain yhä syvemmin alkoholisoituva ja hyväksyntää hakeva päihdeongelmainen esimies, joka oli alun perinkin hakeutunut sosiaalialalle lähinnä todistaakseen itselleen, että oma elämä on hanskassa.

Olisi ollut ihme, jos en olisi samaistunut Rediksen kävijöihin, olinhan jo ensimmäisellä ja ainoalla kakullani Vantaan vankilassa 2004 löytänyt paljon yhteistä kokemusta toisten päihdeongelmaisten väkivaltarikollisten kanssa. Kävi sitten niin, että raitistuin itse 2012 kesällä. Jatkoin vertaistyötä, ja olin palaa loppuun vuosi sitten. Kysyin pomoilta, haluavatko nämä katsoa mitä prosessissa seuraa tämän vertaistyön skenessä varsin tavallisen vaiheen jälkeen, vai vaihdetaanko touhuun vain uudet patterit, eli toiset tekijät tyhjiin käytettyjen tilalle. Aika tavallista kun on sekin.


He halusivat katsoa, mitä seuraisi sen jälkeen, kun olisin ottanut hiukan etäisyyttä työhön, ja työskennellyt ulkopuolisen ammattilaisen, tässä tapauksessa työterveyspsykologin kanssa.

Nyt, vuoden päästä tuosta uupumuksesta, voin varmaan paremmin kuin koskaan. Olen jo hyvän aikaa, oikeastaan raittiuteni alusta asti, hakenut omaan eheytymis- ja kasvuprosessiini muitakin aineksia kuin välittömiä päihteettömän päivän tuovia apuja. Minulle päihteettömyys ja raittius eivät ole synonyymejä, eivätkä edes syy ja seuraus -suhteessa toisiinsa. Päihteettömyys kyllä mahdollistaa raittiin elämäntavan, jossa päihteet ovat tarpeettomia. Muutenhan koko juttu olisikin yhtä hienoa kuin pyörätuolin ottaminen pois halvaantuneelta, ja päälle kehotus iloita nyt kovin uudesta pyörätuolittomasta elämästä.

Mutta se, ettei enää tarvitse päihteitä tai pyörätuolia, se on aika helmeä. Tämän tilan ylläpitäminen edellyttää jonkin verran työtä, mutta paljon vähemmän kuin raitistuminen. "Raittius on vaikea saavuttaa, mutta saavutettu raittius on kohtuullisen helppoa säilyttää".

Mutta entäpä sitten se tämänaamuinen oivallus vertaistyöstä raittiina? Alusta asti koin niin, että vertaisuus on voimavara, jonka ympärille Redistä rakennetaan. En aikonut itsekään hypätä takaisin ammattilaisen rooliin, vaikka työni (onneksi!) sisältää paljon muutakin kuin oleskelutiloissa tai retkillä toteutettavaa suoraa vuorovaikutusta kävijöiden kanssa. Introverttina ja hiljattain raitistuneena kaverina en täysiaikaista non-stop -kohtaamista pitkän päälle jaksaisikaan, eiväthän sitä jaksa "normaalit", sosiaaliset ammattilaisen roolissa työskentelevätkään haastavien erityisryhmien kanssa.

Vertaistukipiste on kohtaamispaikka ja ihmissuhteiden verkosto, kuten perhekin, tai kaveripiiri. Hypättyäni raittiin aikuisen rooliin tuossa verkostossa 21.6.2012 ei minusta todellakaan tullut taikaiskusta kypsää aikuista. Ei ole tullut vieläkään. Melko pian kyllä sellainen, jota arkikielessä sanotaan työhönsä kypsyneeksi.

Kun nyt katson taaksepäin jotenkin uudesta kohdasta omaa elämääni, (näin koen), näen, että minusta tuli käyttäytymiseltäni ja kokemusmaailmaltani lähinnä alkoholistin tai addiktin läheinen. Olin ongelmakentän suhteen asianosainen, mutta etenkin Rediksen kaltaisessa matalan kynnyksen paikassa, jossa päihteettömyyttä tai edes sen tavoittelua ei edellytetä, myös aikuisen ja esimiehen roolissa aivan kuin raitis kaveri tai vanhempi. Se oli raskasta, ja pelkäsin välillä oman raittiuteni puolesta.

Olen huomannut hyötyväni paljon addiktien läheisille suunnatusta kirjallisuudesta, ja siinä esitetystä toipumisohjelmasta ajatuksineen ja harjoituksineen. Riippuvuus on koko perheen ja lähipiirin sairaus, jossa ihmissuhteet vääristyvät ja kielteiset tunteet voimistuvat. Toipuvina addikteina olemme eläneet oman sairaan tunne-elämämme vietävinä, eikä meidän nyt raitistuttuamme ja lähdettyämme eheytymään todellakaan tarvitse ahdistua, katkeroitua, vaipua itsesääliin ja pelätä tulevaisuutta sen takia, että työalamme (joskus läheisiksikin tulevat) ihmiset ovat edelleen sairaita.

Me emme voi raitistaa ketään, mutta hoitaessamme itseämme tämänkin ilmiön osalta tapamme olla vuorovaikutuksessa vielä kärsivien kävijöiden ja omataustaisten ohjaajien kanssa muuttuu, ja tämä heijastuu ajan myötä enemmän tai vähemmän vertaistukipisteen kävijäjoukon keskinäiseenkin vuorovaikutukseen.

Ainoa ihminen jota voin, ja jota minun edes kannattaa yrittää muuttaa, olen minä itse.

 

Ei kommentteja "Päihdeongelmaisesta addiktin läheiseksi"

Kommentoi "Päihdeongelmaisesta addiktin läheiseksi"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

Tällä toimenpiteellä pyritään estämään lomakkeen käyttö roskapostitukseen.

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.