Joulublogi: Me riitämme

14.12.2016 11.33 | Harri Eerikäinen

Joulu mielletään perhejuhlaksi, ja siksi se on usein meille päihde- ja rikostaustaisille, varsinkin uuden elämämme alkutaipaleilla, enemmän tai vähemmän ahdistuksen tai yksinäisyyden juhla.

Päihderiippuvuutena, monenlaisina toimimattomina vuorovaikutussuhteina ja niiden yhtä epäonnistuneina kompensaatioyrityksinä oireileva ilmiö on mielestäni pohjimmiltaan sukupolvelta toiselle eri muodoissaan siirtyvä perhesairaus.

Päihteet, väkivalta, seksi, ideologiat, uskonto, työ, suorittaminen, uhkapelit - hyviä renkejä, mutta hiton huonoja isäntiä, kuten sananlaskussa mainittu tuli, jonka käyttö joillekin meistä toki myös muodostuu tuon yhteisen perusvammamme ilmiasuksi.

Käyttämiemme toimimattomien keinojen ja esittämiemme roolien takana on hyvin usein varhaisia kasvuympäristöjä ja vuorovaikutussuhteita, joissa opimme meitä nyt aikuisina ohjaavat peruskäskyt: "Älä puhu, älä tunne, älä luota".


Meistä Rediksessä aikaamme viettävistä monet ovat aikanaan valinneet pahan pojan tai tytön roolin, perheen tai muun yhteisön mustan lampaan esittämisen. Esitettävässä tragediassa muut näyttelijät ovat yrittäneet hallita päihderiippuvuuttamme, ja luoda järjestystä ja pysyvyyttä meidän alati järjestämiimme arvaamattomiin tilanteisiin.

He ovat yrittäneet pitää yllä kotia, huolehtia laskujen maksamisesta ja rahojen riittämisestä, hankkia ruokaa pöytään ja jääkaappiin, saada meitä muuttamaan käyttäytymistämme - lyhyesti sanottuna yrittäneet hallita päihderiippuvuutta.

Mutta päihderiippuvuus ei ylipäätään ole hallittavissa. Itse asiassa tuon murhenäytelmän sivuroolit vain vahvistavat päänäyttelijän performanssia, ja tukevat päihderiippuvuuden etenemistä.

Riittävän pitkälle päästyämme jäämme yksin tai kaltaistemme seuraan, ja yhteiskunta ottaa kantaakseen nuo vanhat sivuroolit; yrittää saada meille katon päämme päälle, selvitellä laskujamme ja velkojamme, toimittaa ruokaa eteemme ja saada meitä muuttamaan käyttäytymistämme.

Mitä me itse voisimme tehdä, jotta epäterveen tasapainon tavoittelu vanhassa näytelmässä entisin huonoin keinoin ja roolein päättyisi? Me voimme viettää aikaa yhdessä. Puhua. Kuunnella. Pelata bilistä. Laittaa ruokaa ja syödä. Olla ihmisiä toinen toisillemme kaikessa keskeneräisyydessämme.

Olla suostumatta vanhoihin rooleihin. Hyväksyä itsemme ja toinen toisemme. Ei meidän heti tarvitse kaikista pitää, mutta kykymme siihenkin voi kasvaa.

Voimme yhdessä viettämällämme ajalla luoda paikan, jolla on meille merkitystä. Paikan, jossa ihmiset tuntevat toinen toisiaan, tietävät toistensa iloista ja suruista, rohkeudesta muuttua ja peloista jotka saavat tarrautumaan vanhaan, vahvuudesta ja rikkonaisuudesta. Paikan, jonne haluaa tulla.

Olen kuullut useammankin kävijämme sanovan, että Rediksessä voi olla oma itsensä, vaikka emme hyväksykään päihtyneenä tulemista, ja yritämme joskus suitsia menneisyyteen ja sen muisteluun painottuvia "rikospuheita". Ymmärrämme, ettei monella vielä ole elämissään mitään muuta osaamisen ja onnistumisen kokemusta yhteiseen pöytään tuotavaksi, ja jostain puhuminen pitää aloittaa.

Sekin on vähän kuin oliivien saaminen purkista. Kun ensimmäinen on saatu ulos, loput tulevat helpommin. Niin tulevat nekin sanat, muistot, pelot, häpeät ja toiveet, jotka on terveellistä ja parantavaa saada sanotuiksi.

Monella meistä ei ole kokemusta päihteettömästä, hyväksyvästä kohtaamisesta. Eri tavoin kuin me, elävät (ja oireilevat) perheenjäsenemme, sukulaisemme, ystävämme ja myöhemmin erilaiset viranomaiset ja työntekijät ovat halunneet muuttaa meitä niin kauan kuin muistamme.

Rediksessä jotkut meistä ovat jo edenneet toipumisen polulla jonkin matkaa, osalla on hiukan päihteetöntä aikaa takanaan, vaikkei mistään toipumisesta vielä voida puhuakaan.

Joku haluaa jo jotain siitä, mitä näkee jonkun toisen saavuttaneen, vaikka vielä itse käyttää päihteitä. Joku ehkä "haluaisi haluta" muutosta, osa tulee luonnollisesti tällä hetkellä vielä vain syömään, kahvittelemaan, käyttämään tietokonetta, lukemaan lehteä tai lataamaan puhelinta. Siitä on lyhyt mutta tärkeä askel bilikseen, puhumiseen ja kohtaamiseen...

Niin kuin edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, aloin itse lyhyen raittiuden jälkeen näytellä uutta roolia ainoassa tuntemassani näytelmässä, toimimattoman perheen tragediassa. Yritin väärin käsittämäni työnkuvani mukaisesti muuttaa, suojella ja tukea toisia addikteja, mutta ihmisen tukemisen sijaan taisin tukea vain sairauden etenemistä.

Se oli toimimatonta ja tyhmää, ja virhe oli minun. Jokaisen on kohdattava omien tekojensa seuraukset ilman että ainakaan oikeasti läheiset ihmiset yrittävät niitä silotella. Siihen on olemassa eri työntekijät, ja hyvä niin, sillä näillä leveysasteilla ihmisellä on ihan hyvä olla asunto, ja ruokaakin pitää saada.

Mutta meidän redisläisten rooli toinen toisellemme voi olla toinen. Voimme kunnioittaa toistemme oikeutta tehdä omat päätöksemme silloinkin, kun ne meistä ovat huonoja, ja silti hylkäämättä välittää toisistamme. Voimme olla esimerkkeinä toipumisen tuomasta ilosta, ja toivottaa uudet tulijat tervetulleiksi, samoin vanhat kävijät uusine kokemuksineen.

Kun ihminen viettää aikaa paikassa, jossa jokainen kantaa ensisijaisesti vastuuta omasta elämästään, toipumisestaan ja kasvamisestaan sen sijaan, että pyrkisi muuttamaan toista, voi tuo toinen juuri tämän ennen kokemattoman vuorovaikutuksen voimasta lähteä itsekin muuttumaan.

Tuon vapauden ja mahdollisuuden me minusta olemme velkaa toinen toisillemme, emme enempää emmekä vähempää. Vertainen ei ole ihmisen tukemisessa ammattilaisen "pikku apulainen". Työmme ja yhdessä olomme on jo lähtökohdaltaan ja laadullisesti erilaista, lähinnä korvaavia ja eheyttäviä kokemuksia tuottavaa yhteisöllisyyttä - vertaisuutta.

Meidän ei tarvitse, eikä pidä jäljitellä, ammattilaisten työtapaa. Eikä meidän tarvitse omaksua katu-uskottavan supertoipujan rooliakaan räyhäkkäine olemuksineen ja puhetapoineen.

Me riitämme omana itsenämme toinen toisillemme siinä, minkä tulevana jouluna 2016 näen vertaisuuden tärkeimmäksi sisällöksi. Ihmisenä olemiseen, ja ihmisenä kasvamiseen.

Menneisyydestä vapautuvaa joulunalusaikaa kaikille toivotellen
Harri

Ps. Jouluateria Rediksen kävijöille ja kohderyhmälle on katettuna 22.12. Muutos voi lähteä vaikka kinkusta tai kalkkunasta.

 

 

Yksi kommentti "Joulublogi: Me riitämme

Anna 12.1.2017 16.47

Hieno blogi! Kiitos Harri!

Kommentoi "Joulublogi: Me riitämme"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

Tällä toimenpiteellä pyritään estämään lomakkeen käyttö roskapostitukseen.

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.