Vankeinhoitoa vai -hallintoa?

Ensimmäinen tuomioni oli 90-luvun puolivälissä. Silloin ei oltu edes kuultu rangaistusajan suunnitelmista, tai sen ihmeemmin vangin kuntouttamisestakaan. Vanki meni vankilaan, kärsi tuomionsa, ja passitettiin siviiliin ilman kummempia suunnitelmia. Ja se toimi hyvin, kun ei paremmasta tiennyt.

Istuin seuraavan 10 vuoden aikana usemman tuomion, ja ajallisesti se otti noin 5 vuotta. Niiden vuosien aikana sana vankeinhoito tarkoitti VAHOa, eli vankeinhoitolaitosta, eikä auttanut vankia kuntoutumaan juuri lainkaan. Minun kohdallani kuntoutus oli vapaaehtoista raittiutta, ja päihdekursseja.

Nyt viimeisellä tuomiolla RISE on paneutunut vankien kuntouttamiseen ihan toisella tavalla. Merkittävin niistä on ransu -eli rangaistusajansuunnitelma, joka tehdään kaikille vangeille. Ransu on hieno keksintö, paperilla. Käytäntö onkin ihan toinen.

Osalle vangeista ransusta ja sen suunnitelmista on hyötyä. Laaditaan suunnitelma, kuinka vankeustuomio etenee, ja mitä toimia vangin tulee tehdä, että pääsee siirymään seuraavaan tavoitteeseensa. Esimerkiksi avotaloon pääsy, päihteettömälle osastolle pääsy, koevapauteen siirtyminen. 

Ransuun sitoutuminen vaatii pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja yhteistyötä henkilökunnan kanssa, eikä suuresta osasta vankeja joko ole siihen, tai he kokevat sen itselleen niin vieraaksi, etteivät suostu sitoutumaan siihen.

Ja tässä tuleekin ongelma; vanki joka haluaa vaan istua rauhassa tuomionsa, eikä erityisesti kuntouttaa itseään, saa helposti paperille yhteistyökyvyttömän ja hankalan vangin maineen, vaikka ainut hankaluus olisikin se, ettei halua jostain syystä muuttaa elämäänsä ainakaan siinä vaiheessa.

Monille vangeille suurimman esteen luo se, että nurja elämä on vienyt täysin uskon toiseen ihmiseen. Ja edetäkseen ransussa vangin olisi kyettävä kertomaan ja pohtimaan asioitaan ennestään tuntemattoman virkailijan kanssa. Tämä luo suuren dilemman; miten saada kaikkea kohtaan epäluuloinen vanki avautumaan henkilökunnalle, jota kohtaan kokee jo asemansa takia epäluottamusta ja varovaisuutta.

Pahinta ransussa kuitenkin on se, että sen perusteella vangin kohtalosta tekee päätökset henkilö, joka ei koskaan ole henkilökohtaisesti tavannut vankia. Tämä lukee ransuun tehdyt merkinnät, ja päättää kohtalosta, joutuen luottamaan siihen, että ransun tekijä on kirjoittanut paperin puolueettomalla asenteella, ja ilman mieltymyksestä johtuvia kehuja, tai empatiasta johtuvia negatiivisia lausuntoja.

Tosiasiassa vangin kohtalo on siis pitkälti kiinni siitä, millaisen suhteen saa luotua ransua kirjoittavaan henkilöön. Vaikeuksia lisää se, ettei ransuun kerran kirjattua asiaa poisteta koskaan. Tietoja vain päivitetään, joten sinne päätynyt epäsuotuinen lausunto painaa koko lopputuomion ajan.

Pakollinen ransu ei mielestäni aja asiaa, mutta jos se muutettaisiin halukkaille vapaaehtoiseksi, siitä olisi hyötyä enemmän siihen osallistuvillekkin. Silloin pienet resurssit voitaisiin täyspainoisesti suunnata heille, jotka siihen oikeasti haluavat sitoutua, ja muut voisivat ilman ylimääräistä hankaluutta jättäytyä sivuun koko ransusta.