Onko lasten tukiryhmästä hyötyä?

Seitsemän vuotias Max oli kaverinsa Mikaelin luona leikkimässä. Leikkikaluna heillä oli laserosoitin, jolla he osoittelivat avoimesta ikkunasta kerrostalon sisäpihalla liikkuvia. Joku soitti poliisit, jotka pian seisoivat kaverin eteisessä vanhempia kuulustellen. Pojat olivat juosseet olohuoneen sohvan taakse piiloon. Turvapaikka ei kuitenkaan ollut täydellinen, Mikaelin vanhemmat huutelivat poikia esille. "Ei mennä!", sanoi Mikael.

Max istui hiljaa ja mietti. Hän oli juuri käynyt viikkoja vankien lapsille tarkoitetussa tukiryhmässä samanaikaisesti kun isä oli poliiseja paossa vankilatuomiota karttaen. Aika oli Maxille rankkaa. Hänellä oli isää kova ikävä mutta tapaamiset olivat vaikeita. Isä asui oudossa paikassa metsämökissä uuden naisen kanssa, joka pian synnyttäisi Maxin ensimmäisen sisaruksen. Joskus Max pääsi autolla isän mukana hoitamaan isän asioita, mutta koko ajan piti varoa poliiseja. Siitä Maxille on jäänyt refleksinomainen tapa maastoutua auton takapenkillä poliisiauton nähdessään vaikka isää ei mukana olisikaan.

Mutta nyt hän siis istui kaverin luona sohvan takana piilossa poliisien odottaessa häntä ovella. Viimein hän teki päätöksensä: hän nousi ja meni eteiseen Mikaelin estelyistä huolimatta. Asia selvitettiin, ja poliisit kysyivät halusiko hän itse kertoa äidille vai seuraisivatko poliisit mukana kotiin. Max halusi kertoa itse.

Kotona hän pyysi äitiä istumaan sohvalle. Hän kertoi tapahtuneesta yksityiskohtaisesti ja päätti tarinansa katsoen äitiin kulmain alta: "Nyt sä oot varmasti tosi vihainen ja pettynyt?" Äiti halasi Maxia kyyneleet silmissä. Ilonkyyneleet. Äiti oli Maxista ylpeä! "Max, kerro, miten sinä päätit nousta piilosta ja mennä poliisien luokse?" Max kertoi. Hänelle tuli sohvan takana mieleen isän pakoilu ja nyt hän itse oli yllättäen vastaavassa tilanteessa. Hän ei halunnut samaa, hän halusi parempaa. Seuraavana päivänä äiti soitti tukiryhmän ohjaajille, kertoi tapahtuneesta ja kiitti. Hän oli varma siitä, että Maxin vahva päätös oli paljolti tukiryhmän ansiota.

Tukiryhmässä olimme kiinnittäneet huomiota Maxin sisäiseen kamppailuun. Hän toisaalta ihaili aseita ja aseiden käyttöä, toisaalta testasi ryhmän jäseniä ja meitä ohjaajia, miten me suhtauduimme hänen hurjiin kokemuksiinsa isän matkassa ja mitä mieltä olimme aseista, rikoksista, poliiseista. Hän haki tietoa, hän haki vaihtoehtoja. Hän haki myös omaa sisäistä ääntään - voiko yhtä aikaa tykätä isästä ja tuomita isän elämäntavan? Pitääkö isää puolustaa vai saako olla vihainen, itkeä ja olla surullinen? Max teki ryhmän aikana tuota kaikkea ja vahvisti samalla omaa näkemystään.

Muutama kuukausi  laserleikin jälkeen puhelin soi taas. Nyt soitti Max innoissaan ja halusi kertoa juuri kuulemansa ilouutisen: "Isä on jäänyt kiinni ja on taas vankilassa! Nyt voin tavata häntä siellä joka viikko jos haluan! Ja minulle on syntynyt pikkuveli!"

Yksi tärkeimmistä asioista tukiryhmissä on mielestäni ajan ja tilan antaminen jokaiselle lapselle. Päivän ohjelmaa karsitaan tarpeen mukaan, jos lasten omat tarinat vievät odotettua enemmän aikaa. Palautekeskusteluissa kysymme aina kokevatko lapset tulleensa kuulluiksi. Hyvä tie luottamuksen saavuttamiseen on läsnä oleva kuunteleminen ja aidon kiinnostuksen osoittaminen. Lapsen tarinan kunnioittaminen.

Se mitä ja miten lapset ajattelevat ei ole itsestään selvää. Edes vanhemmat eivät tiedä lastensa ajatuksia, elleivät ole läsnä, luo turvallista ilmapiiriä ja keskustele lapsen kanssa. Siitä oiva esimerkki perheestä, jossa äiti suoritti lyhyempää vankeusrangaistusta ja teki kaikkensa lastensa eteen vähentääkseen lasten kärsimystä. Lapset kävivät tukiryhmässä, äiti vei heidät vankilomillaan huvipuistoon, eläintarhaan, elämyskohteisiin. Vapauduttuaan hän kysyi mikä retkistä oli ollut hauskin. "Se kun otimme kengät pois jaloista ja  kävelimme nurmikolla paljain jaloin."