"Hyvät vankien omaiset!
Yrittäkää jaksaa olla sen oman vankilassa olevan läheisenne tukena! Sillä niin kauan kuin on elämää on toivoa. Oma toivoni on mennyt.Veljeni on nyt "vapaa" kaikesta. Kun hän viimeksi soitti, hän oli niin onnellinen, kun oli vihdoin päässyt vankilasta siviiliin. Suruviesti saapui eilen.
Kuinka monet itkut olinkaan itkenyt hänen vankilassa olonsa vuoksi ! Onneksi VAO:n tuki-ihmiset ovat olleet vierelläni. On ollut helpottavaa saada puhua saman kokeneiden kanssa.
Vielä kerran haluan korostaa: niin kauan kun on elämää on toivoa....toivoa siitä,että joskus minunkin läheiseni ja rakkaani aloittaa paremman ja uuden elämän....
Näin kuoleman kohdatessa,sitä asettaa elämänsä arvot uusiksi....uuteen tärkeysjärjestykseen...
Kuinka haluaisinkaan olla vielä vangin omainen....eli minulla olisi vielä toivoa...kunpa hän vain vielä eläisi....
Yrittäkää jaksaa hyvät vankien omaiset,vaikka välillä on varmasti raskasta ja vaikeaa.
t. Vapautuneen vangin sisko "
Tällaisia suruviestejä saan aina silloin tällöin ja ne tuntuvat pahalta, koskettavat, itkettävät. Miksi-kysymyksiä huudamme illoissamme ja yksin, mutta emme saa vastausta. Mutta elossa olevat läheisemme vankilassa tarvitsevat vielä meidän apuamme ja tukeamme.
He eivät halua, että menemme sinne syyttämään ja tuomitsemaan vaan kertomaan arjen kuulumisia. He haluavat varmistua siitä, että vielä välitämme heistä ihmisinä. Vaikka rikokset ovat aina tuomittavia, niin emmehän hylkää itse ihmistä!
Menkäämme kertomaan heille, että toivoa paremmasta elämästä on. Me omaiset haluamme tukea häntä parempaan ja rikoksettomaan elämään. Haluamme olla positiivinen voimavara niin vangeille kuin vankiloiden henkilökunnallekin.
Kertokaamme rikoksentekijälle, että niin vangeilla kuin omaisillakin kaikki on asenteista kiinni. Monissa vankiloissa voi opiskella ja käydä erilaisia kursseja.
Vankiloiden henkilökunta on tärkeässä asemassa. Heidän asenteensa vankia kohtaan saattaa olla joskus hyvinkin ratkaisevaa.Yksikin myönteinen, empaattinen ja kannustava ihminen "kiven" sisällä saattaa muuttaa vangin elämän uuteen suuntaan.
Entä me omaiset?
Omaisille sanoisin, että pitäkää huoli omasta itsestänne ja jaksamisestanne!
Tiedän hyvin, kuinka varsinkin lapsiperheiden äidit, mutta myös muut omaiset, ovat ylikuormittuneita hoitaessaan sekä vankilassa olevan asioita että oman perheensä arjen. Ehkä pitää kannatella vielä murheen murtamaa sukuakin.
Puhumattakaan tuskasta, minkä media saattaa aiheuttaa kirjoituksillaan sekä ilkeämieliset ja ymmärtämättömät viranomaiset, työkaverit ja jopa ystävät sanoillaan.
Usein kuulee leimattavan rikollisiin myös vankilassa olevan läheiset vaikka heillä ei usein ole osuutta kyseisiin rikoksiin. Asenteen muokkausta tarvitaan vielä yhteiskunnassamme etenkin vankiperheitä ja vankien omaisia kohtaan.
Rikosseuraamus koskettaa vuosittain noin 55 000 ihmistä rikoksentekijän lisäksi (Lähelle-selvitys 2011). Vankiperheiden lapsia ja nuoria on arvioitu olevan yli 12 000.
Varsinkin vankiperheiden lapset ja nuoret ovat vaarassa syrjäytyä, jos he eivät saa vertaisapua ja tukea. Usein tarvitaan myös ammattiapua.
Oikeusministeriön Kriminaalipoliittinen osasto on lausunnossaan 15.9.2011 todennut muun muassa:
"Rikosseuraamuslaitoksen lapsi-ja perhetyön linjausten laatiminen on tarpeen toiminnan kehittämisen ja arvioinnin tueksi. Tällöin on mahdollista konkretisoida tarvittavat toimenpiteet ja sitoa ne toiminnan suunnitteluun. Konkreettisten toimenpidevelvoitteiden asettaminen tulostavoitteeksi alueille mahdollistaa myös linjausten etenemisen vuosittaisen seurannan. Jatkumoiden rakentaminen vankilasta vapauteen on jo nyt Rikosseuraamuslaitoksen painopisteenä."
Vankien omaisten on mahdollista saada apua entistä enemmän. Kriminaalihuollon tukisäätiöstä saa maksutonta neuvontaa ja apua. Kriminaalihuollon tukisäätiöllä on myös vankiperheiden lapsi- ja läheistyönkoordinaattori.
Monet seurakunnat ovat tehneet kautta aikojen ansiokasta vankilatyötä, mutta ei niinkään omaistyötä. Mutta nyt ne ovat pikku hiljaa havahtuneet vankiperhetyön tärkeyteen.
Tie rikoksettomaan elämään ei kulje halveksunnan tai hylkäämisen kautta.
Vaan juuri välittäminen ja rinnalla kulkeminen antavat voimia ottaa vastuuta elämästään ja omista teoistaan!
Muistakaamme myös, että ihmisellä on oikeus katua vääriä tekojaan ja pyrkiä kohti parempaa elämää.
Rakkaat omaiset tukekaamme toinen toisiamme, niin selviämme. Et ole koskaan yksin, vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Ja pidä rakkaus sydämessäsi. Elämä ilman sitä on kuin auringoton puutarha kukkien kuihduttua. Ota vastaan voimaannuttava halaus!!
Yksi kommentti "Tukekaamme toinen toisiamme
Me kaikki vankien omaiset emme saa tukea "toinen toiseltamme", koska lähellämme ei ole ketään, joka olisi kohdannut vastaavaa. Vankien omaisten toiminta on vielä kovin vähäistä. Toimintaa on vain muutamalla isolla paikkakunnalla. Vahinko, että taloudellisesti ei saada tukea toiminnan laajentamiseksi. Kukaan ulkopuolinen, kun ei voi ymmärtää vankilan kamaluutta, omaisten tuskaa ja jatkuvaa pelkoa siitä pärjääkö omaisemme vankilassa. Jaksaako hän elää tekonsa kanssa. Jaksaako hän vankilan kamaluudet. Monelle ensikertalaiselle vankila on lähellä kuolemaa. Se ei ole tasa-arvoinen tai oikeudenmukainen laitos. Vankeuden pitäisi olla vain vapauden menetystä, mutta se on todella paljon kaikkea muuta. Sielä nöyryytetään ihminen lähes eläimen tasolle henkilökunnan toimesta tai sitten muiden vankien alistamana. Me voimme vain tukea läheistämme kuuntelemalla. Olla hänen käytettävissään koko ajan. Siis sen vähäisen, jonka omaiset voivat olla vankiin yhteydessä.Vaikka rakkautta annamme kuinka, niin plexilasin läpi se välittyy kovin huonosti. Kun lomat joskus vuosien jälkeen alkavat ehkä toimia, niin on koettu jo paljon. Onko silloin jo myöhäistä? Kaksi kolmannesta tuomiosta ennen yhtään lomahetkeä on liian paljon. Moni vanki antaisi lähes mitä vain muutamasta hetkestä tavallisessa maailmassa. Käynti Mäkkärillä, uimassa, lenkillä, koiriensa tapaaminen, tunti omassa kodissa läheisten kanssa? Monet avolaitoksesta karanneet ovat menneet vaan kotiinsa ja sanoneet. että taas jaksaa, kun hetken sai olla kuin ennen. Vankila ahdistaa ja vie hermot. Voisimmeko jotenkin vaikuttaa vankiloiden henkilökunnan toimintaan, heidän jaksamiseensa? Heidän asemansa vangeille on kovin tärkeä. Jos joka hetki pitää pelätä hermostunutta vartijaa, jolle yksikin väärä katse tai huomautus antaa mahdollisuuden siirtää vanki suljettuun tilaan, peruuttaa tapaamiset jne. Voisimmeko vaatia lisälomia vartijoille? Lisää palkkaa? Olemme vielä kovin kaukana siitä, että vangilla olisi edes jotain oikeuksia. Ihmisoikeudet antavat toivoa ja luovat uskoa tulevaisuuteen. Jos ne viedään vuosiksi, niin peli voi olla menetty. Puhutaan naurettavan paljon, kuinka helppoa vankiloissa nykyään on ja aina silloin on esillä avovankilat tai erityisosastot, yleensä päihteettömät. Niille ei vain pääse kuin pieni osa hakijoista.Kaksi viikkoa kellarisellissä. pesemättä ja vaatteita vaihtamatta joulunpyhinä on todellisuutta. Tai kaksi kuukautta tutkintavankeudessa 4 henkeä 20 neliön kopissa 23 tuntia vrk:ssa. Paljon on vielä tehtävää, että ne jotka muurien taakse ovat joutuneet saisivat kohtelua, jolla olisi edes jotain vaikutusta uuden paremman elämän aloittamiseen!! Jos tyrkitäään ja tönitään, alistetaan ja vähätellään, kiusataan ja halveksitaan, parannusta ei voi tapahtua. Katkeroitunut ihminen ei ole kokonainen. Ihminen on ihminen myös vankilassa. Näin ainakin pitäisi olla, kun elämme sivistyvaltiossa. Kyllä meillä vankien omaisilla riittää voimia vankiemme tukemiseen, vaikka joskus omat voimamme ovatkin täysin lopussa. Ei jaksa pitää yhteyttä kehenkään, vaan elämä pyörii lapsen pahassa olossa. Luhistuminen toivottavasti tulee vasta sitten, kun vapaus koittaa, jos koittaa elävänä, ja uusi elämä voi alkaa hänelle, joka on koko maailmani. Rakkaus ei kuole koskaan! Ilman rakautta ei ole elämää, mutta aina rakkauskaan ei riitä elämän jatkumiseen, jos vastavoimat ovat kovin vahvat. Ja vankila on sellainen vastavoima.