Vertaistuki ja se koko touhu

Mulla on tähän asti koko elämäni ajan ollut oma käsitys vertaistuesta ja sitä tarvitsevista;
se on heikoille joilla ei ole rankaa elää omaa elämäänsä ilman apua ja lässyn lässyn juttua kaikki, sen ympärillä olevat ihmiset niin ryhmät kuin vapaaehtoiset jne.
Mut nyt pikku hiljaa täytyy muuttaa ajatusta tuosta asiasta.

Pientä makua sain vertaistuesta jo ekalla raitistumisyrityksellä vuosina 2001-2004, jolloin opettelin käymään ryhmissä ja itsekin vedin ryhmää. Mutta vielä tossa vaiheessa elämää olin liian omavoimainen, ja kun luulin, että elämä on kunnossa (avioliitto, duuni, asunnot, koulutus, autot, ajokortit ym.) niin siinä sitä oli muka kiire. Ryhmät ja raittiit kaverit jäivät.

Ok. Sitten kun toi korttitalo alkoi kaatua, olivat ryhmät ja raittiit kaverit jo jääneet pois elämästä. Ja tuo tuttu lause "kyllä mä pärjään" pyöri mielessä ja kynnys soitella noihin kaveripiireihin kasvoi. Sitä oli siis aika yksin, kun oli hajonnut parisuhde ja siinä samassa oli menetetty työ, koulu, kaikki.

Tässä vaiheessa oli helppoa soittaa entisille tutuille mieluummin kuin esimerkiksi NA:laisille, joihin oli tuo kynnys kasvanut. Tässä vaiheessa olisi pitänyt nöyrtyä ja soittaa kavereille, joilta olisi saanut vertaistukea, mutta mutta...

Toinen tie oli helpompi mukamas. Yks puhelu ja kierre alkoi. Ekaks piti vetää unohtaakseen murheet. Sit piti vetää unohtaakseen, et vetää. No huh huh. Tätä rataa mentiin kolmisen vuotta. Tuomioita tuli, kun jotenkinhan tuo piti rahoittaa.

Sit eräänä päivänä vuoden 2008 elokuussa tuli mieleen kaikki se, mikä edellisellä raittiusjaksolla oli tuntunut hyvältä ja miksi kaman veto ei enää kertaakaan ollut samaa mitä ennen.

Sanoin sen aikaiselle muijalle, että nyt riitti, saata mut Hämeen bussille (oli tuomioita valmiina). Päätös itsessään oli, voiskohan sanoa, rankka, sillä ennestään tiedän, että parisuhteet päättyvät tuomioon ja jopa asunnot ja kaikki mitä linnaan lähtiessä on, voi hyvästellä.

Silti joku sai vaan lähteen. Kait se oli ikävä selvää päätä. Pää selvisi Hämeen matkasellissä ja päätös vahvistui, et nyt riitti. Ja sillä tiellä ollaan. Ok, muija meni ja näin jälkikäteen voi ajatella, että hyvä niin. Mutta linnassa ollessa on rankkaa tietää, et muija pyöri tuolla ja suhde ei tuu toimiin, jos toinen vetää ja toinen ei. Eli se loppui.

Mut nyt sit mennään asiaan. Nykyisen vankeinhoidon uudistukset tai ainakin mun kohdalla uusia juttuja oli kaikki nää avotalo- ja koevapausmahikset. Jossain vaiheessa pääsin anomaan Suomenlinnaan kursseille ja sieltä käsin tutustumaan vertaistukeen eli tässä vaiheessa Redikseen ja kasvattamaan juuria sinne.

Tämä helpotti mun koevapautta ja päivittäisiä rutiineja sen aikana. Kävin vertaistukipisteessä joka päivä, sillä jotainhan sitä pitää tehdä, et päivät kulu.

Rupesin myös käymään ryhmissä ja vertaistukipisteessä Harjulassa, johon oli helppo mennä. Siellä oli vanhoja tuttuja jo edellisiltä raittiusajoilta ja jopa käyttöajoilta. Pojat vaan ei ollut retkahtanut välillä kuten mä ja olivat siis yhä raittiina. Nyt olin jo sen verran nöyrtynyt, että menin noihin paikkoihin ja kas kummaa, avosylin otettiin vastaan paikassa ku paikassa.

Ja näin sain jo tuomion aikana kasvatettua juuret näihin vertaistukipaikkoihin, mikä oli tosi hyvä siviiliä ajatellen. Jos olisin päässyt vapaaksi ilman noita käyntejä, tuskin olisin vapauduttuani ikinä mennyt. Nyt oli helppoa, kun kaikki oli tuttua ja turvallista.

Pidän Suomenlinnan avolaitosta hyvänä ponnahduslautana siviilielämään. Siellä on aika hyvät mahikset saada asiat kuntoon siviiliä varten ja vertaistukeakin. Se on sitten jätkästä itestä kiinni.

Siviili sit koitti aikanaan. Entiseen en halunnut mennä, joten olin niin itsekäs, että rupesin käyttämään näitä vertaistukimestoja kylmästi omaksi hyödykseni eli että selviän kuiville. Ja näin on elämä mennyt jo reilu vuosi siviilissä. Ja nyt täytyy mun myöntää, että ilman noita paikkoja en olisi selvinnyt. Kiitos kaikille toimipisteille vaan.

Näistä paikoista olen saanut uudet ystävät, uuden elämäntyylin ja apua ja tukea selviämään arjesta. Ja nyt on elämä mennyt niin hyvin, että olen liittynyt KRIS-Helsinkiin. Olen itse vapaaehtoistyöntekijänä, vedän ryhmää ja yritän antaa omilta osin samaa mitä itse sain selviytyäkseni.

Ajatelkaapa maailman toimivuutta, jos ammatti-ihmiset ja ns. kirjanoppineet ja kaikki vertaistuen ihmiset työskentelisivät sulassa sovussa luulematta, että toinen vie toiselta asiakkaat. Nythän ei ole kysymys asiakaista tuossa kaupallisessa merkityksessä, vaan et ihmisiä autetaan selviytymään keinolla millä tahansa tai ihmiselle sopivalla tavalla mikä tukee ns. asiakkaan tarpeita.

Eli jos kaikki sosiaalipisteet, A-klinikat, vertaistukipisteet ja muut neuvoisivat ihmistä tarpeiden mukaan paikkoihin, jotka tukevat asiakkaan tarpeita, selviytymiset saattaisi onnistua paremmin.

Joka tapauksessa itse olen ollut niin onnekkaassa asemassa, että matkani varrelle on tipahtanut niin sosiaaleja kuin a-klinikan ja muiden paikkojen ihmisiä, jotka ovat täysillä tukeneet mun tätä taivalta. Sillä tää on niin rankka laji, että enempää päänkiristystä ei usein jaksa. Kiitos vaan kaikille ns. hyville sosiaaleille (tähän lauseeseen palaan myöhemmin) ja muille ammattiauttajille tästä.

Matkaevääksi perässä tuleville: hieman nöyryyttä, sopiva annos itserakkautta ja itsestä välittämistä, rohkeutta hakea apua ja ottaa apua vastaan. Ja unohtakaa tuo lause "kyllä mä pärjään". Hyvä siitä tulee.

Kiitos että luitte.